Pages

slokez Apple, slokez Google, slokez Microsoft, slokez Bing, slokez alexa

Thursday, November 3, 2011

Elämä edessä, opinnot takana

Kun ala-asteen pihalla muut tytöt kertoivat miten heistä tulee isoina eläinlääkäreitä, missejä ja opettajia, ei minulla ollut tuon taivaallista tietoa unelma-ammatistani. Milloin halusin olla prinsessa, milloin laulaja, mutta mitään tiettyä unelma-ammattia minulla ei koskaan ollut. Lapsena asia ei minua vaivannut, mutta kun peruskoulun viimeinen vuosi pyörähti käyntiin, enkä vieläkään tiennyt mitä haluaisin tehdä isona, olivat hyvät neuvot kullan arvoisia. Opinto-ohjaaja kannusti minua hakeutumaan luovalle alalle, koska se oli selkeästi minua varten. Ja koska itsetuntoni oli huolestuttavan heikko, päätin hakea sinne minne opinto-ohjaaja ehdotti. Kotiin en voinut jäädä, koska vanhempani ovat aina sanoneet "aivan sama mitä teet, kunhan teet jotain, mutta laiskottelua ei tässä perheessä suvaita". Tuota ohjenuoraa olen elämässäni noudattanut liiankin tarkasti.


























Vastoin kaikkia odotuksia, päädyin peruskoulun jälkeen Taidelukioon. Kun 16-vuotiaana ilmoitin muuttavani yli 500 kilometrin perheestäni ja aloittavani opiskelut lukiossa, veikkasivat monet minun tulevan seuraavalla maitojunalla takaisin. Nyt lähes 10 vuotta myöhemmin, kaikki epäilykset pärjäämiseni suhteen ovat hävinneet. Epävarmasta teinitytöstä on kasvanut itsevarma nainen, joka peruskoulun päättäjäisissä vannoi vielä näyttävänsä kaikille, että hän ei ole luuseri. Halu näyttää kaikille, mutta erityisesti itselle, sekä uskottoman itsepäinen luonne ovat saaneet minut aina pyrkimään elämässäni eteenpäin ja menemään läpi vaikka harmaan kiven (muut älyävät kiertää sen).



















Kun ylioppilaskirjoitukset oli hoidettu pois alta, oli edessä taas sama kysymys: mitä haluan tehdä isona? Enkä minä tiennyt vieläkään. Olin täysin hukassa elämäni kanssa. Miksi muille tulevaisuuden suunnitelmat olivat selvillä ja itse vain haahuilin paikasta toiseen? Hain kouluihin, mutta motivaatio ei riittänyt pääsykokeisiin panostamiseen. Tein useamman vuoden erilaisia töitä ja koitin miettiä, mitä ihmettä haluaisin opiskella. Monen mutkan kautta päädyin kansanopistolle opiskelemaan graafista suunnittelua, josta olin hieman haaveillut pienessä mielessäni jo jonkin aikaa. Opinto-ohjaajani ei siis ollut väärässä, kun jo yläasteella sanoi, että luova ala on minua varten.
























Vuosi opistolla vierähti nopeasti ja taitoni karttuivat kovaa vauhtia. Opistolla tutustuin myös ensimmäistä kertaa nettisivujen koodaamisen ihmeelliseen maailmaan. En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen teknisenä tai loogisena ihmisenä, mutta opin koodaamisen perusteet hämmästyttävän nopeasti. Jopa niin nopeasti, että autoin toisia opiskelijoita, joilta koodaus ei luonnistunut yhtä helposti.


Opiston jälkeen tulevaisuus tuntui selkeämmältä ja kun vielä pääsin viimein muuttamaan pääkaupunkiseudulle, alkoivat asiat selkiintyä. Pääsin molempiin media-alan kouluihin mihin hain tuona keväänä, mutta valitsin koulun asuinpaikan perusteella. Helsinkiin matkustaminen olisi vienyt liikaa aikaa, joten päädyin opiskelemaan Espooseen. Koulumme oli vielä erikoistunut verkkoviestintään, mikä sopi itselleni paremmin kuin hyvin, koska olin opiskellut samoja kursseja jo opistolla.

Koulussa pärjäsin loistavasti, sain heti kavereita ja motivaationi oli korkealla, mutta sitten vaihtui vuosi 2010 ja kaikki romahti. Olin vuosia pitänyt ikävät asiat sisälläni, painanut eteenpäin hullun lailla, enkä pysähtynyt hetkeksikään. Aloin oireilla jo loppuvuodesta 2009, mutta kun vuoden mittainen suhteeni tuli tiensä päähän helmikuussa 2010, kaikki padot murtuivat. Koulussa en jaksanut käydä ja kun jaksoin vaivautua koululle asti, tuijotin vain apaattisena näyttöä saamatta mitään aikaiseksi. Tilanteeni oli todella huolestuttava, mutta onneksi koululta ihmiset huomasivat tämän. Niinpä eräänä tiistaina minut vietiin sairaalaan ja koululta ilmoitettiin vanhemmille, että olen sairaalassa. En tiedä oliko pahinta myöntää itselleen, että ei jaksa enää vai se, että vanhempi saivat tietää, että en pärjännytkään niin hyvin kuin olin uskotellut. Ensimmäistä kertaa katsoessani itseäni peilistä jouduin myöntämään, että minäkään en aina jaksa.

 Parhaita ihmisiä <3

Uskomatonta, että vain muutama viikko sairaalasta pääsyni jälkeen olin huhkimassa 10-12 tunnin työvuoroja Kuorosodan tuotannossa. Helppoa se ei todellakaan ollut, mutta kaikki ne ihanat ihmiset ja loistava yhteishenki saivat minut hetkeksi unohtamaan ikävät asiat. Pienin askelin aloin palata taas kouluympäristöön ja normaaliin päivärytmiin. Perheeni ja ystäväni osoittivat aitoa välittämistä ja huolenpitoa, kun lähes pakottivat minut ulos asunnostani ihmisten ilmoille. Kun vielä kevään lopulla sain tiedon kesätyöpaikasta, en voinut olla iloisempi. Toukokuussa toteutin pitkäaikaisen unelmani ja lähdin Wave Gotik Treffeneille Saksaan, mikä sai minut taas uskomaan elämään ja ihmisiin.

Minä, Heidi ja Tiina juhlimassa valmistumistani























Vaikeaa oli myös tajuta, että en valmistuisi samaan aikaan luokkakavereideni kanssa, vaan vasta syksyllä. Tein keväällä hirveän loppukirin ja sain kaikki kurssit kasaan ennen tämän vuoden Saksan reissua. Kun vielä sain työharjoittelupaikan graafikkona eräästä pelifirmasta aloin ymmärtää, että minä todellakin valmistuisin - kaikista vaikeuksista huolimatta.

Viime viikon perjantaina minä sitten todellakin valmistuin media-assistentiksi ylioppilaspohjalta. Päivä, jota en sairaalan seiniä tuijotellessani koskaan uskonut näkeväni. Vaikka en alunperin aikonut edes juhlia valmistumistani, saivat läheiseni muuttamaan mieleni. Kutsuin ystäviäni syömään Helsingin Amarilloon, josta jatkoimme Prkl-klubille illanviettoon. Pidämme myös pienimuotoiset juhlat joulukuussa Lapissa, jotta myös sukulaiseni pääsevät osallistumaan juhlimiseen.

Illan asu:

Toppi, top - Vero Moda
Hanskat, gloves - Indiska
Korsetti, corset - Morticia
Hame, skirt - Second hand

Kun katson todistustani, voin olla ylpeä. Suurin osa numeroista on kiitettäviä. Erityisen ylpeä olen siitä, että kaikki koodauskurssit ovat kiitettäviä. Oikeastaan sain kaikista tärkeimmistä kursseista kiitettävät. Tiedän, että olisin pystynyt parempaan, mutta sairasloma verotti voimiani. Minun oli myös toisinaan hyvin vaikea motivoitua ammattikoulussa, koska kaikki oli niin helppoa. Olen hyvin nopea oppimaan ja haluan kehittyä koko ajan. Sen takia olenkin harkinnut suorittavani myös korkeakoulututkinnon jossain vaihessa elämääni työn ohessa. Nyt aion kuitenkin keskittyä latailemaan akkujani ja miettimään, mitä tekisin seuraavaksi. Maailma on avoinna ja toivon, että vielä jonain päivänä pääsen työskentelemään ulkomaille. 

Marjut taiteili minulle söpön kortin. Musta pupu! Tuosta hikarista en ole niin varma.

Mitä minusta sitten tuli isona? Minusta tuli taiteellinen nörtti! Se on vielä auki, mitä kaikkea tulen tekemään jatkossa. Ehkä perustan kaverini kanssa firman, ehkä hankin opettajan pätevyyden ja ryhdyn opettajaksi, koska monet omat opettajani ovat sanoneet, että olisin hyvä siinä hommassa. Kirjoittaminen on ollut aina lähellä sydäntäni ja toivon vielä jonain päivänä näkeväni kirjani kirjakaupan hyllyssä. Suurin haaveeni olisi, että voisin jollain tavalla yhdistää synkemmän elämäntyylini ja työnteon toisiinsa. Se olisi varmasti työ, mistä nauttisin koko sydämestäni.

Yksi vaihe elämässäni on nyt lopullisesti ohi ja on aika avata uusi ovi elämässä. Se mitä oven takaa paljastuu on vielä tuntematonta, mutta aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Haluan myös kiittää maailman parasta perhettäni kaikesta mahdollisesta tuesta, ilman teitä en olisi koskaan saavuttanut tätä etappia elämässäni. Kiitokset myös maailman parhaimmille ystävilleni, jotka jakoivat hienon päivän kanssani. Tämä teksti on hyvä päättää valmistujaiskorttini sanoihin:

"Lakki älypäähän paina, viisautta etsi aina"

No comments:

Post a Comment

Followers

Blog Archive